Siitä alkaa on vähän reilu vuosi, kun päätin uudistaa sosiaalista elämääni. Huomasin, että kahden muuton ja parisuhteen yhteisvaikutuksesta ei ympärillä ollut ketään muuta kuin mies ja lapsi. Ilmiö ei ollut minulle uusi, saman koin silloin kun olin yhtäkkiä 19-vuotias yksinhuoltajaäiti missä muu sosiaalinen verkosto ei oikein edes tiennyt miten lapsia tehdään tai että seksin harrastamisella voi olla jotain seurauksiakin...

Ensimmäisellä kerralla sosiaalinen elämäni korjaantui yksinkertaisesti saamalla tilaisuuden tehdä jotain muutakin kuin istua kotona lapsen kanssa. Jälkimmäisellä kerralla huomasin, että sitä vaihtoehtoa ei enää ole. Ei ole enää mahdollista liikkua muuta kuin koulun ja kodin välillä, koulussa tapaamillani ihmisillä joko on jo sosiaalinen elämä siinä pisteessä, ettei siihen mahdu enempää tai siihen ei edes kaivata enempää.

Erehdyin vuosi sitten myöskin pohtimaan ääneen asiaa ja sain yllättävän kaikenselvittävän vastauksen: "kyllä miellyttävät ihmiset aina seuraa löytävät".

Kyseessä ei ole jotain, mitä en tee tai jotain, missä en ymmärrä käydä, äärettömän vähäisistä harrastusmahdollisuuksista tai siitä, että perusopiskelijan sosiaaliset toiminnot ovat käytännöllisesti katsoen mahdottomia toteuttaa vaan yksinkertaisesti siitä etten ole riittävän miellyttävä persoona. Toisaalta helpottavaa tietää syy, miksi vanhat kontaktit katoavat todella herkästi ja miksi uusia ei tule, mutta myös masentavaa huomata, että tämä tarkoittaa sitä että yksinäisyys tulee olemaan ikuinen kumppanini.

Tähän nyt joku, joka yrittäisi olla kaikkien kanssa ystävä voisi helposti tokaista että "sullahan on parisuhde!".  Kyllä, niin on. Mitä sitten? Onko se joku sosiaalisen elämän Vapaudu Vankilasta-kortti? Parisuhteessa tai parisuhteetta, olen yksinäinen, siitä huolimatta ja osaksi siitä syystä. Vaikka länsimainen ideaali onkin se, että kumppanit jakavat toistensa kanssa kaiken, on käytäntö osoittanut että tämä metodi ei toimi.

 

Vuoden takainen operaatio siis feilasi.